Rakkaat silmät

Rakkaat silmät,
teillä nähty on niin paljon kaunista ja tärkeää.
Kuinka tänään, katse, et nää enempää,
kuin sen missä sydän herkkä häviää.

Rakkaat silmät,
teistä lähtenyt on paljon tätä maata kauniimpaa.
Loisteessanne kylpi sydämeni maa.
Miksi tänään nään vain usvaa katkeraa.

Ruumiin lamppu pimennyt,
kuinka ootkaan nimennyt
rumasti sen mihin valokeila lankeaa.
Ei! Et saa.

Rakkaat silmät,
miksi kirjoitatte katkeruutenne taas pimeään.
Eikö teillä ole enää mieltäkään?
Miksi minut kahlitsette alle jään?

Rakkaat silmät,
eikö Herra ollut ennen teitä, ennen kaarta maan?
Eihän savi voi kuin luottaa valajaan.
Ehkä teille valo loistaa aikanaan.

Ruumiin lamppu pimennyt,
ethän ookaan kyennyt
valon tietä tässä sydämessä voittamaan.
Minut vaan.

Kateutta sanotaan suomalaisten kansallistaudiksi, olen kuullut. Itselleni se on käynyt hyvin raskaaksi vaivaksi. Se estää sydäntä riemuitsemasta toisten onnesta, niinkuin veljen Herrassa kuuluisi. Se katkeroittaa mielen. Sillä on voima ja tahto tappaa se empaattinen lapsi, joka kerran katsoi maailmaa niin avoimin mielin.

Tällaisina aikoina muistuvat mieleen Jeesuksen sanat: "Silmät ovat ruumiin lamppu". Se välittömyys, millä kateuden pimeyttämä valo lävistää koko ruumiin, on käsin kosketeltavaa.

Ihmisen se voittaa. Jumalaa se ei voita. Olkoon Herra puolustajanamme silloin,

kun ruumiin lamppu uhkaa pimetä.

Siunausta toivottaen
Lassikko

Sana Suomelle

Eikö kansa Suomemme
suloinen ja sopuisa
kerran ole ottanut vastaan valtiaan?
Eivätkö jo taattomme
totisesti siunatut
– vanha kansa – tuhonnut valheet talostaan?

Eikö kansa Suomemme
sadat kerrat särjetty
kerran tietä tarkasti kaitaa kulkenut?
Eivätkö jo emomme
eloisat ja siveät
ole opastajiksi armoon annetut?

Miksi siis Suomi et tietäsi tunne? Miksi et selkoa saa?
Ja ken uskosi uudistaa?

Nouse kansa katajainen.
Nouse Suomi salainen.
Nouse. Jätä jääsi mainen.
Kuni sotka suloinen.
Ole kirjekotka herran Kiesuksen.

Eikö kansa Suomemme
suloinen ja sopuisa
kerran ole taistellut totuus turvanaan?
Eikö mesi maassamme
vainon jälkeen vuotanut?
Eikö Sana kantanut sopuun kasvavaan?

Eikö kansa Suomemme
sadat kerrat särjetty
ollut hyvä astia: helmi valajan?
Eikö hyvä halumme
turva tykö tuntea,
pulan alta auttanut kansan armahan?

Miksi siis Suomi et tietäsi tunne? Miksi et selkoa saa?
Ja ken uskosi uudistaa?

Nouse kansa katajainen.
Nouse Suomi salainen.
Nouse. Jätä jääsi mainen.
Kuni sotka suloinen.
Ole kirjekotka herran Kiesuksen.

Joulukuu ja itsenäisyyspäivä lähestyvät. Iso osa Suomi 100 -vuoden juhlallisuuksista on jo juhlittu. Ehkä siinä on tarpeeksi syytä julkaista täällä tämä runo, jonka tein aiemmin tänä vuonna.

Tänä vuonna voisi olla hyvä pohtia, kuinka monet rukoukset ovat meitä kantaneet. Kuinka monen polven suomalaiset ovat rukoilleet meidän silloin vielä tulevien sukupolvien puolesta. Sen pitäisi saada meidät tuntemaan nöyryyttä, ehkä syyllisyyttäkin. Suomi on nähnyt monenlaisia aikoja, mutta minne se on mennyt niiden myötä? Miksi meidän sydämemme ei ole meissä palava? Miksi niin harva meistä tuntuu todella itkevän sitä, että niin moni meistä on niin eksyksissä?

Rukoile. Rukoile paljon. Ja mieti ja kysele, mitä sinä voisit tehdä, että Suomi vielä kerran yhtyisi kiittämään Herraa yhtenä kansakuntana Jumalan alaisuudessa.

Amen

Siunausta toivottaen
Lassikko

Hullu maailma

Jos jäät kaikkialla ilman ystävää,
mene itse joukkoon, muuten vaille jäät.
Niinhän sanotaan.

Jos on voimat loppu – mieli synkistyy –,
siihen asenne on päivän selvä syy.
Niinhän sanotaan.

Paitsi jäitkö, kun muut saaliin jakoivat.
Anna paremmin, niin muutkin antavat.
Niinhän sanotaan.

Katso peiliin, piristy ja ole mies.
Älä itke, kuuntele, kun toiset ties.
Niinhän sanotaan.

Ansa punotaan.

Mieleen paina:
meillä aina
muiden ongelmiin on varma vastaus,
joka itse on se raskain kantamus.

Joka miesi
neuvoo tiesi.
Kipuihisi löytyy varma vastaus
kaunis niin kuin katinkullan kimallus.

Eikä moni viisauttansa antava
neuvojansa itse kantaa halua.
On hullu maailma!

Tämä on jokseenkin kantaaottava runo – jopa protestiruno. Mutta aihe on sellainen, jota meidän kristittyjen täytyisi miettiä ennemmän, kuin muiden ryhmien. On oikeastaan aika pirunmoista nähdä, miten juuri meidän Kristuksen omien (vaikka ei todellakaan pelkästään meidän) mentaliteettiin on soluttautunut tietty kokemus omasta syvästä viisaudesta ja halu jakaa sitä.

Vihtahousu Vastauspankissa

En tarkoita evankeliointia, sillä evankeliointi on hyvä, eikä toivottavasti tapahdu täysin ihmisen omassa viisaudessa. En tarkoita sielunhoitoakaan – en itsessään –, mutta sielunhoidon piirissä olen todella ollut huomaavinani tällaista ajattelua. Tarkoitan sitä yleistä taipumusta ajatella, että "toisella on ongelma ja minun viisas sanontani/menetelmäni/vastaukseni ratkaisee sen".

Sitä – kuten sanottu – löytyy muualtakin, kuin seurakunnan piiristä, mutta seurakunnassa se usein vaikuttaa vakavammin ja saa enemmän kannatusta muilta ihmisiltä, kuin monessa muussa piirissä. Monet tulevat seurakuntaan etsimään yksinkertaista "tee se itse" -ratkaisua murheisiinsa ja sellaisia on helppo erehtyä jakamaan. Sellaisia on niin helppo erehtyä jakamaan, että on vaikea olla erehtymättä jakamaan sellaisia. Pahinta on se, että on vaikea olla jakamatta neuvojaan "Raamatun" tai "Jumalan" ratkaisuina.

Missä Ovat Viisaat?

Mutta löytyykö ihmisten ongelmaan ratkaisuja viisaista lausahduksista. Ehkä pitäisi sanoa "tekoviisaista lausahduksista", sillä lyhyissä lausumissa on yleensä yhtä paljon viisautta ja ymmärrystä, kuin Buddhan lyhyessä lausumassa yhden käden taputuksesta tai puusta, jonka kaatumista ei kukaan kuule: ne ovat pintaviisaita: kuin mädät hampaat, joiden pinnalle on levitetty valkoista väriä antamaan hyvä vaikutelma. Se johtuu siitä, että viisaus on paljon syvempää, kuin mihin nopeilla pikku neuvoilla yltää. Viisaushan on myös persoona: Jeesus Kristus.

Ojasta Allikkoon

Usein, kun lohdutamme toista jollakin mielestämme hienolla ajatuksella, yllätymme, kun asiat eivät menekään paremmiksi. Eräänä päivänä sitten olemme itse pohjalla, ja kuulemme samat "lohdunsanat" (tai saman ohjeen) suunnattuina meihin itseemme. Silloin tiedämme, miksi se ei auttanut ystäväämme. Toisaalta meidän ohjeemme ja lohdutuksemme ovat joskus sellaisia, että kun tarkemmin katsotaan, voidaan huomata, että ne kantavat toisten niskaan taakkoja, joita emme itse halua sormellamme koskea.

Pitäkäämme siis varamme. Sillä jokainen on omasta mielestään viisas.

Näilläkin ajatuksilla teitäkin vaivaten
Lassikko

Luoja luomahan loi

Aamussa aikojen ilman alle
Luojamme ihmettä loi.
Taidolla merelle maailmalle
Taattomme taidetta toi.
Ja Luojamme lapsensa luomahan loi.

Illassa kipujen inehmoinen
kaunista kyhätä voi.
Vaan voiko oudolle Olevainen
suoda, min muillekin soi,
kun taidetta Taattomme lapsilleen loi.

Viime aikoina, olen saanut iloita taiteen tekemisestä – Olen piirtänyt, kirjoittanut ja (uutena tuttavuutena) tehnyt tulostettavia 3D-malleja (ehkä niistä tulee jossakin vaiheessa jotakin kuvagalleriaani). Taiteen tekemisestä kannattaakin iloita niin kauan, kuin molemmat kädet on tallella (ellei osaa taiteilla suullaan tai jaloillaan). Toisaalta olen viime aikoina murehtinut ja märehtinyt sitä, etten saa nauttia sitä läheisintä ihmissuhdetta sen yhden taideteoksen kanssa, joka (ainakin miehen näkökulmasta) ylittää kaiken muun taiteen, mitä kukaan on koskaan tehnyt (ellei lasketa pelastusta). Se on: naisen kanssa.

Taiteen Kliimaksi

Nainen on (Jumalan luomana olentona) niin äärettömän upea taideteos, että emme milloinkaan kykene tuota ihmettä kuvaamaan niin, että tekisimme oikeutta työlle, jonka Jumala teki naisen luodessaan. Miehen silmissä nainen (toivon mukaan etenkin se oma rakas) on niin ihmeellinen, että tuota ihmettä voi ihmetellä päiväkausia sen loistoa kuluttamatta. Tuhannet runoilijat ovat yrittäneet sanoittaa sen kauneutta, tuhannet taiteilijat ovat ikuistaneet elämänsä naisia ja tuhannet kuvanveistäjät ovat ottaneet aiheekseen tuon erityisen olennon. Ainakin jotkut heistä ovat tehneet erittäin kaunista työtä, mutta Jumala loi niin paljon ihmeellisempää.

Mutta pitäisikö meidän tästä yllättyä: me emme kykene tekemään kirjoituksissamme oikeutta mycoplasma genitaliumille (ikävästi surkastuneelle yksisoluiselle eliölle, jolla on pienin tunnettu DNA). Ihminen – nainen tai mies – on kaukana meidän kapasiteetistamme. Jumala kuitenkin iloitsee meidän taiteestamme, vaikka se onkin oman (suhteellisen) mitättömyytemme rajoittamaa.

Ihmisen geenit luomisajattelun näkökulmasta

Ja kuitenkin Jumala, jo luodessaan miehen, loi kaiken naiseen tarvittavan geneettisen materiaalin. Tämä on mielenkiintoista sikäli, että Jumala kertoo luoneensa naisen miehen kylkiluusta. Raamattu ei varsinaisesti kerro sitä, mutta on mahdollista, että Eeva olisi ollut lähestulkoon Aadamin klooni (jolta geneettisessä mielessä Y-kromosomi olisi kuitenkin poistettu ja korvattu X-kromosmin kopiolla). Tätä ajatusta on tietysti pyöritelty kirjallisuudessa muutenkin, eikä siinä ole mitään uutta. 

Tässä tapauksessa ei geneettisessä mielessä olisi ollut luomisjärjestystä, vaan luomisjärjestys olisi toteutunut ainoastaan fyysisten piirteiden (jotka eivät ole vähäpätöinen seikka) osalta. Se ei siis kiistä raamatun puhetta luomisjärjestyksestä, mutta se vahvistaa sitä, ettei nainen ollut mikään jälkiajatus tai uusi idea, vaan hän oli tietyssä mielessä (informaation mielessä) olemassa Jumalan luomassa miehessä niin pian, kuin mies itse oli olemassa.

Tämä vahvistaa ja selkeyttää Aadamin ja Eevan välistä sidettäkin ja tekee jokaisen meistä sitäkin tiiviimmin osaksi Aadamista alkanutta ihmiskuntaa (jonka viimeinen Aadam lunasti omakseen ristillä). Nykyajan ilmapiirissä tämäkin tietysti voidaan nähdä naista alentavana, mutta sen voi nähdä naista kohtaan negatiivisena todellakin vain nykyajan hullutuksista käsin.

Taidetta

Jumala on siis taiteilija vailla vertaa: Hän on tehnyt taideteoksia, joita me emme voi edes käsittää. Mutta ei Hän ole tehnyt vain taideteoksia: Hän on tehnyt taideteoksia, jotka ovat taiteilijoita. Taide on yksi luontevimmista asioista, mitä ihminen voi tehdä. Toki se on tehokkuusajattelun kannalta hyödyttömämpää, kuin vaikka maanviljely, ja ihminenhän luotiin "viljelemään ja varjelemaan" luomakuntaa. Se ei kuitenkaan muuta sitä, että taide on taiteilijan omakuvalle (ja suunnittelu insinöörin omakuvalle) erittäin luonteva toiminto.

Useimmat pyrkivät taiteellisuuteen jo lapsina. Aikuisina taas kaikki tarvitsevat päivittäisissä haasteissaan luovaa ajattelua – enemmän tai vähemmän. Taide on yksi monista asioista, joista Jumala haluaa ihmisten nauttivan – etenkin Jumalan oma taide. Itsekin nautin Jumalan taiteesta siinä vanhassa (täytti eilen kymmenen) höpsössä kääpiöluppakorvakaniinissa, jota silitin vasta vähän aikaa sitten, sukulaislapsissa, kaupungin ulkoilualueilla kasvavissa puissa ja kukissa, kotieläintilojen eläimissä ja ihmisissä lähelläni. Tämä siitäkin huolimatta, että syvästi kaipaan läheisempää kosketusta (avioliittoa) sen yhden taideteoksen kanssa, jonka Jumala loi koska...

ihmisen ei ole hyvä olla yksin.

Siunausta toivottaen ja kiittäen
Lassikko

Poltettu maa

Kuka poltti sen maan jonka piti
olla lehdoista suloisin aivan.
Kuka maan joka hiljalleen iti,
mursi auralla vihaisen vaivan.

Mutta maa pahoin tulessa syöty
– rautaterällä kynnetty maa –
pahan iloksi ei ole lyöty.
Sehän – näetkö – kukoistaa!

Tein tämän runon korttiin läheisen ihmisen kohta koittavia syntymäpäiviä ajatellen. Hänellä on ollut hankala ihmissuhde, joka kaiken kukkuraksi oli hänelle hyvin läheinen. Mutta nyt kun se suhde on ohi – kun maa on poltettu, riisuttu ja kuokittu kovan kivun kera – pilkistää toivo tulevia päiviä varten ja mahdollisuus uuteen kukoistukseen.

On monia, joiden "maaperää" ei kovin paljon "kuokita". On monia, joiden elämässä melkein mikään ei pääse pahasti palamaan. On muutamia, jotka elävät hyvin turvattua elämää isoilla bonuksilla. Mutta enemmän on niitä, joiden elämässä vertauskuvallinen kuokka soi ja tuli roihuaa. Ja sitten on niitä, joiden elämässä ei muuta olekaan, kuin kuokkaa ja tulta.

Nuorena tutustuin runoilijaan, jolla oli mielestäni hyvin kaunis nimi – Saima Harmaja. Luin paljon hänen runojaan, ja opettelin jonkun ulkoa. Kuulin ja myöhemmin luin myös hänen elämästään. Se oli rankka elämä täynnä tuhoa. Saiman sisko kuoli synnytyksessä, ja miesystävä jätti hänet, kun hän kipeimmin olisi tätä tarvinnut. Sitten saima päälle kaksikymppisenä kuoli itse tuberkuloosiin.

Tuon nuorena kuolleen runoilijan elämässä voisi sanoa kaiken palaneen. Kuolemassa voisi sanoa tulen polttaneen loputkin hänestä. Mutta hän oli täällä vain matkalla. Hänen runoistaan voisi kuitenkin päätellä, että se maa, joka hänen elämässään roihusi oikein tulimeren tavoin ei enää pala, vaan kukoistaa.

Tietysti toivon, ettei minun tarvitse odottaa omaa kukoistustani siihen, että aikani täällä maan päällä on loppunut. Tietysti toivon, että pääsisin eroon jostakin osasta moninaisia taakkojani (liekkejä ja auroja), ja saisin nähdä kesän saapuvan elämääni, ennen "ensimmäistä kuolemaa". Mutta enhän voi tietää, mitä elämä tuo minulle ja mitä se vie minulta. Lopussa kuitenkin on varmasti tallessa kukoistus.

Siinä toivossa
Lassikko

Tutkiva Sana

Käsissäni, sylissäni palaa liekki valkoinen,
tulisilmin sisälleni katsoo. Piiloitella en
millään saata tätä maata roudantäyden sydämmen.
Avasin sen mistä luulin “tuo on kirja vaivainen”.
Se oli sula Sana Ikuinen.

Luulottelin, kuvittelin, minä luen, arvioin.
Yllättäen arvioikin Sana minut. Minkä voin?!
Mitä luulin, ketä kuulin kenen hyvää vartioin:
kaiken luotaat katseellasi kirjaimin ja sanonnoin.
Kunnes lauluasi jälleen soin.

Syvään viiltää sana pyhä, niinkuin veitsi lääkärin.
Viillä lisää, viillä yhä, itse kun jo luopuisin.
Leikkaa sinne asti minne, syöpyi synti salaisin.
Paljastuva saasta kaikki kerran onhan kuitenkin.
Tutki minut, sanoin totisin.

Tämän runon ajatuksia olen pyörittänyt pääni sisällä, mutta vasta hiljattain, kun luin Sananlaskujen kirjaa eräänä iltana, ajatus muotoutui valmiiksi. Yksi kristityn elämän syvimpiä tarpeita on tulla Raamatun opettamaksi. Osa tätä opettamista tapahtuu silloin, kun Raamattu tekee (kuten kuka tahansa opettaja) arviointia opetettujen asioiden sisäistämisestä. Tuntuu vieläkin ällistyttävältä, että Raamattu todella kykenee arvioimaan meitä aivan toisella tavalla, kuin Koraani ja Veda-kirjat tai toisaalta Itsehoito-oppaat ja erilaiset näin menestyt -opukset.

Jos minulta kysyttäisiin lempikirjaani, tuntuisi oudolta vastata Raamattu. Ei. En tarkoita, että pitäisin Raamattua vähässä arvossa, mutta voiko Raamattua oikeastaan sanoa kirjaksi? Tietyssä mielessä Raamattu toki on meillä kirjan muodossa, mutta kirjan muodossakin se on niin paljon enemmän. Oikeastaan se Raamattu, joka minulla on laukussani, kyllä on 100 prosenttinen kirja, mutta se on myös 100 prosenttinen Jumalan elävä ja voimallinen Sana (mitä nyt käännöstyössä sattuneet lapsukset). Siksi tuntuu oudolta ajatus, että luettelisin lempikirjani seuraavaan tapaan:

"Raamattu, After the Flood, Taru Sormusten Herrasta, Untold Secrets of Planet Earth: Dire Dragons jne. jne.". Silloinhan laittaisin Raamatun samaan listaan tavallisten saastaisten syntisten ihmisten kirjoittamien kirjojen kanssa (siis kun näiden muiden kirjojen kirjoittajia vertaa Jumalaan). Toisaalta minulla ei ole mitään sitä vastaan, että joku mainitsee Raamatun lempikirjanaan, eikä hän tee mielestäni väärin. Minulle se vain tuntuu oudolta.

Entä mikä minä olen asettamaan Raamatun arvojärjestykseen muiden asioiden keskellä? Onko Raamatun myyntiarvo riippuvainen siitä, pääseekö se New York Times Best Seller -listalle. Eiköhän minun arvoni ole siinä, mitä Jumala, joka on antanut sanansa meille ajattelee minusta. Sitä kautta siis minun oma asemani tavallaan kyllä riippuu siitä, mitä minä ajattelen Raamatusta: kuinka hyvin perustan elämäni Raamatun opetusten varaan, kuinka paljon luotan siihen, miten rakastan sitä ja Häntä joka puhuu sen välityksellä.

Mutta enemmän minun oma asemani riippuu edelleen siitä, miten Raamattu arvioi minut! Sanooko Raamattu, että olen ansainnut Helvetin tulen (oman itseni varassa olen sen tietysti ansainnutkin), vai sanooko Raamattu "Minä olen sinut nimeltä kutsunut"? Siitä riippuu kaikki.

Siksi parasta ei ole se, kun itse poimin jonkin hienon ajatuksen Raamatusta, vaan se, kun Raamattu pääsee kuoreni läpi tutkimaan minua. Kun Raamattu siis pääsee arvioimaan minua ja sanomaan minulle "tuossa teet väärin" tai "tuossa teet hyvin. Tee vielä näin". Kun Raamatulla on valta asettaa minut sinne, minne Jumala haluaa ja kun Raamattu saa olla se kaksiteräinen miekka, joka tunkeutuu minun sisimpääni ja erottaa hengen sielusta, asiat ovat kohdallaan.

Toki minun täytyy, ennen kuin tämä on mahdollista, vakuuttua Raamatun totuudesta, mutta älkäämme sanoko "Raamattu on totta, koska minä olen nähnyt todisteet ja vakuuttunut". Sanokaamme "Raamattu on totta ja se on ilmeistä, mutta minä en aina uskonut sitä. Kiitos siis Jumalalle, joka on armossaan antanut minun nähdä ja vakuuttua Raamatun totuudesta". Sillä me emme ole Raamatun yläpuolella...

Älkäämme siis asettako itseämme sinne.

Siunaten
Lassikko

Toivoin olevani toinen

Aikana ankarain arpieni,
kun kipuni kitkerä kesti,
ja tunsin jo turraksi sydämeni
– sen sijasta sieluuni pisti –

Ja tunsin jo turraksi sydämeni
– sen sijasta sieluuni pisti –

Niin nurjasti herjasin Herralleni,
en enään, oi, osaani osta.
Onni tuo toinen nyt olevani,
parempain paikalle nosta.

Onni tuo toinen nyt olevani,
parempain paikalle nosta.

Annapa Autuas armautesi
mun matkani murheesta säästää.
Sen verraksi suurien veljieni
voit sanalla pienellä päästää.

Sen verraksi suurien veljieni
voit sanalla pienellä päästää.

Oi, ikeeni olla on itsenäni.
Mut paljoa parempi muilla.
Niin hylkäsin nimeni huoneheni,
kuin kalmistot lastatut luilla.

Niin hylkäsin nimeni huoneheni,
kuin kalmistot lastatut luilla.

Ei. Siihen et suostunut, Enimpäni.
Et minua muuttanut muuksi.
Et toiseksi tehnytkään eloani,
et jatkuvaa eitäsi juuksi.

Et toiseksi tehnytkään eloani,
et jatkuvaa eitäsi juuksi.

Ei. Enää en sellaista sallisikaan
tän toivoa katkeran kielen,
pyydellä vaihtoa parempaan vaan,
tään turkan ja martahan mielen.

Pyydellä vaihtoa parempaan vaan,
tään turkan ja martahan mielen.

En elämään, Luojani, lahjoittamaas
voi vieläkään ryhtyä riemuin.
Vaan sinulle valta! Siis vain valintaas
saan tyytyä totisin sieluin.

Vaan sinulle valta! Siis vain valintaas
saan tyytyä totisin sieluin.

Ihmiselämässä on opittava tietämään oikean ja väärän ero. On myös opittava tietämään oma paikkansa. Minun oli opittava tietämään, etten saa toivoa, että olisin joku toinen. Se on hankalaa tällaisille hieman (tai hieman enemmän) erikoisemmille henkilöille, jotka ovat turhaan toivoneet olevansa niin sanottuja "normaaleja ihmisiä". Vielä erikoisemmille (kuten selkeästi vaikeavammaisille tai kehitysvammaisille) se on varmasti vielä vaikeampaa, mutta osa heistä onnistuu siinä tuhat kertaa paremmin, kuin minä. Heille nostan hattua.

Kielletyt toiveet ja yllättävä lohtu

En saa toivoa, että olisin joku toinen. Ei minun tarvitse olla sinänsä sen tyytyväisempi elämääni, kuin kykenen olemaan, mutta sydämeni minun on varjeltava. Lohtua tähän tilanteeseen ei tarjoa lupaus, että minä vielä tulisin olemaan kiitollinen, etten ole yksi heistä, jotka sopivat tähän maailmaan paremmin, ellei se lupaus sitten tule suoraan Jumalalta. Mutta Jumala ei sellaista ole koskaan luvannut, eikä ihmisten siksi pidäkään luvata sellaista Jumalan puolesta. Tähän tilanteeseen auttaa (erikoista kyllä) se, että tiedän, etten saa toivoa olevani toinen, tai saavani toisen elämää. Jumalan käskyt eivät ole vain hyvät ja oikeat: ne ovat ihanat.

Oikein (vs.) reilu

Ei ole reilua, että toinen syntyy kaikki menestyksen avaimet kädessään ja toiselle jää epäonnistuminen ja marginalisoituminen ja vielä toiselle kaikkien raajojen lähestulkoon täydellinen puuttuminen. Se ei ole reilua, mutta oikeus ei vaadi reiluutta.

Oikeus ei vaadi reiluutta?! Niin. Se on yksi vaikeimmista ristiriidoista ihmisen moraalikäsityksen ja Jumalan lain välillä. Ei ollut väärin esimerkiksi, että Daavidilla oli palvelijoita ja vaimoja riittämiin siinä missä Heettiläisellä Urialla oli yksi vaimo ja lähinnä palvelushenkeä (ellei sitten oteta huomioon, ettei alkuperäinen avioliitto sisältänyt moniavioisuuden käsitettä, mutta se ei ilmeisesti koske Daavidin tapausta). Väärin oli se, mitä Daavid teki saadakseen Urian vaimon. Ei ole väärin, ettei joku löydä koskaan omaa paikkaansa yhteisössä (kuten seurakunnassa). Se on surullista, mutta ei väärin. On kuitenkin väärin, jos hän keinottelee saadakseen yhteisön suosion puolelleen, tai jos joku ajaa hänet pois yhteisöstä väärin perustein.

Siispä

Ei ollut väärin, että elämässäni oli ja on edelleen todella lannistavia piirteitä. Mutta on väärin, jos toivon Jumalalta, että olisin joku toinen. Valta kuuluu Jumalalle, mutta meille ihmisille kuuluu Jumalan rakkaus siinä, että hän antoi ainokaisen Poikansa kuolemaan meidän syntiemme tähden meidän pelastukseksemme.

Siunauksin
Lassikko