Kirottu maa

Tämä kirottu, piinattu maa.
Tätä huutoa riipivää kuulla nyt saan.
Tämä maa joka kärsiä saa,
jota pysty en auttamaan parantamaan.

Tämä maa täynnä kipua on.
Paratiisia täällä ei muistetakaan.
Miksi kivussa suojaamaton
edes muistaisi hohtoa kadonneen maan?

Kivut, sairaudet, kuoleman ies,
sekä syntien paljous, pimeä tie.
Tupa sortunut, sammunut lies.
Niitä täynnä on maa, joka voimamme vie.

Sinä muistatko autuutta maan,
josta kuulimme pieninä kerrottavan,
kuinka ihminen kunniassaan
kulki seurassa kaikista suloisimman,

Eikä kuolemaa tavattukaan,
eikä vaivojen äänistä tiedettykään,
oli juur ollut syntymä maan,
jonka voima jäis iäti väräjämään.

Mitä tapahtui jäljestä sen?
Minne katosi aika niin ihmeellinen?
Sitä muistaakaan tahtoisi en,
mutta kerran se palaa – maa täydellinen.

Hmm. "Tupa sortunut, sammunut lies", taitaa olla melkein suoraan eräästä Saima Harmajan runosta...

Tämä runo käsittelee maailmamme nykyistä tilaa. Elämme surullista aikaa: lankeemuksen jälkeistä. Elämme myös toivorikasta aikaa: Jeesuksen maanpäällisen vaelluksen jälkeistä, eli evankeliumin aikaa. Moni meistä on ainakin joskus kuullut ajasta ennen lankeemusta. Raamattu kuvaa sitä aikaa lyhyesti, mutta selkeästi – ilman sitä samaa arvoituksellisuutta, jonka löydämme profeetallisista kirjoista.

Silloin ei ollut kuolemaa, ei piikkipensaita, ei syntiä. Ihminen oli äärimmäisen läheisessä suhteessa tekijänsä kanssa. Siinä suhteessa oli mukana usko, kuuleminen ja – ainakin johonkin pisteeseen asti – näkeminen.

Tällä runolla haluan kunnioittaa, paitsi Jumalaa, myös Genesis – Paradise Lost -elokuvaa, joka on vihdoin (odotettu on puolisen vuosikymmentä) valmistunut ja kerää rahoitusta elokuvateatterilevitystä varten. En kai voi hyvän maun rajoissa selittää siitä enempää, mutta itse olen odottanut tätä vaihetta aika malttamattomasti.

Paratiisi on kadotettu, mutta pääsy uuteen luomakuntaan on valmistettu. "mutta kaikille, jotka ottivat hänet vastaan, hän antoi oikeuden tulla Jumalan lapsiksi..." (Joh. 1:12a)

Siunauksin
Lassikko