Tutkiva Sana

Käsissäni, sylissäni palaa liekki valkoinen,
tulisilmin sisälleni katsoo. Piiloitella en
millään saata tätä maata roudantäyden sydämmen.
Avasin sen mistä luulin “tuo on kirja vaivainen”.
Se oli sula Sana Ikuinen.

Luulottelin, kuvittelin, minä luen, arvioin.
Yllättäen arvioikin Sana minut. Minkä voin?!
Mitä luulin, ketä kuulin kenen hyvää vartioin:
kaiken luotaat katseellasi kirjaimin ja sanonnoin.
Kunnes lauluasi jälleen soin.

Syvään viiltää sana pyhä, niinkuin veitsi lääkärin.
Viillä lisää, viillä yhä, itse kun jo luopuisin.
Leikkaa sinne asti minne, syöpyi synti salaisin.
Paljastuva saasta kaikki kerran onhan kuitenkin.
Tutki minut, sanoin totisin.

Tämän runon ajatuksia olen pyörittänyt pääni sisällä, mutta vasta hiljattain, kun luin Sananlaskujen kirjaa eräänä iltana, ajatus muotoutui valmiiksi. Yksi kristityn elämän syvimpiä tarpeita on tulla Raamatun opettamaksi. Osa tätä opettamista tapahtuu silloin, kun Raamattu tekee (kuten kuka tahansa opettaja) arviointia opetettujen asioiden sisäistämisestä. Tuntuu vieläkin ällistyttävältä, että Raamattu todella kykenee arvioimaan meitä aivan toisella tavalla, kuin Koraani ja Veda-kirjat tai toisaalta Itsehoito-oppaat ja erilaiset näin menestyt -opukset.

Jos minulta kysyttäisiin lempikirjaani, tuntuisi oudolta vastata Raamattu. Ei. En tarkoita, että pitäisin Raamattua vähässä arvossa, mutta voiko Raamattua oikeastaan sanoa kirjaksi? Tietyssä mielessä Raamattu toki on meillä kirjan muodossa, mutta kirjan muodossakin se on niin paljon enemmän. Oikeastaan se Raamattu, joka minulla on laukussani, kyllä on 100 prosenttinen kirja, mutta se on myös 100 prosenttinen Jumalan elävä ja voimallinen Sana (mitä nyt käännöstyössä sattuneet lapsukset). Siksi tuntuu oudolta ajatus, että luettelisin lempikirjani seuraavaan tapaan:

"Raamattu, After the Flood, Taru Sormusten Herrasta, Untold Secrets of Planet Earth: Dire Dragons jne. jne.". Silloinhan laittaisin Raamatun samaan listaan tavallisten saastaisten syntisten ihmisten kirjoittamien kirjojen kanssa (siis kun näiden muiden kirjojen kirjoittajia vertaa Jumalaan). Toisaalta minulla ei ole mitään sitä vastaan, että joku mainitsee Raamatun lempikirjanaan, eikä hän tee mielestäni väärin. Minulle se vain tuntuu oudolta.

Entä mikä minä olen asettamaan Raamatun arvojärjestykseen muiden asioiden keskellä? Onko Raamatun myyntiarvo riippuvainen siitä, pääseekö se New York Times Best Seller -listalle. Eiköhän minun arvoni ole siinä, mitä Jumala, joka on antanut sanansa meille ajattelee minusta. Sitä kautta siis minun oma asemani tavallaan kyllä riippuu siitä, mitä minä ajattelen Raamatusta: kuinka hyvin perustan elämäni Raamatun opetusten varaan, kuinka paljon luotan siihen, miten rakastan sitä ja Häntä joka puhuu sen välityksellä.

Mutta enemmän minun oma asemani riippuu edelleen siitä, miten Raamattu arvioi minut! Sanooko Raamattu, että olen ansainnut Helvetin tulen (oman itseni varassa olen sen tietysti ansainnutkin), vai sanooko Raamattu "Minä olen sinut nimeltä kutsunut"? Siitä riippuu kaikki.

Siksi parasta ei ole se, kun itse poimin jonkin hienon ajatuksen Raamatusta, vaan se, kun Raamattu pääsee kuoreni läpi tutkimaan minua. Kun Raamattu siis pääsee arvioimaan minua ja sanomaan minulle "tuossa teet väärin" tai "tuossa teet hyvin. Tee vielä näin". Kun Raamatulla on valta asettaa minut sinne, minne Jumala haluaa ja kun Raamattu saa olla se kaksiteräinen miekka, joka tunkeutuu minun sisimpääni ja erottaa hengen sielusta, asiat ovat kohdallaan.

Toki minun täytyy, ennen kuin tämä on mahdollista, vakuuttua Raamatun totuudesta, mutta älkäämme sanoko "Raamattu on totta, koska minä olen nähnyt todisteet ja vakuuttunut". Sanokaamme "Raamattu on totta ja se on ilmeistä, mutta minä en aina uskonut sitä. Kiitos siis Jumalalle, joka on armossaan antanut minun nähdä ja vakuuttua Raamatun totuudesta". Sillä me emme ole Raamatun yläpuolella...

Älkäämme siis asettako itseämme sinne.

Siunaten
Lassikko