Maailman nöyrin

Hän oli miehistä nöyrin, vakain ja viisain,
sen tiesi sanoista veljen, renkien, piikain.
Hän oli halukas ylpeät nöyriksi kääntää:
sydämet lasten ja vanhempain hyvyyteen vääntää.

Niinpä hän lähtikin itse suurelle tielle,
alistui suurien sanaan nöyrimmän mielle.
Oppipa väistämään sanan Totuuden suuren,
vääntämään tarinat vanhan ja kuolleen juuren.

Elohon eheään nosti viisasten sanat:
korvaksi yksi ja toinen juoksevat jalat.
Viisaista kolmatta vartoi silmien paikka,
aivojen aseman saakoon aikamme vaikka.

Itse hän nöyrimmin tyytyi sydämen osaan.
Näin oli kyhätty totuus aikaamme kovaan
– totuus tuo hattaramainen, pehmeä kiva,
jolla on oikeus sotaan aseena iva.

Kertoa tahtoi hän muille, “Nöyryyteen tulkaa”.
“Kaikista nöyrimmän nöyryys hyvää on multaa!”
Alulleen saipa niin suuren, rikkahan voiman
nöyränä nöyryyttään muille sävelin soivan.

Aika kun jätti mies nöyrä taivahan portin
edessä kerrankos käytti nöyryyden kortin.
Silloinpa sulhanen vieraan kasvoja tutki:
“Kukapa ovea kovaa takoi ja hutki?”

“Minäpä maailman nöyrä soturi vainen,
kovasti henkevä sekä kuuntelevainen”.
“Jaa, sinä” sulhanen haastoi, “Tämäpä tiedä
“Paikkani yritit ottaa. Sitä en siedä!”

Jotkut runot on vain pakko kirjoittaa, vaikka ei osaisikaan. Tämä runo on satiiria, ja kuvaa erästä miestä, joka ei varmaan haluaisi nimeään tämän runon yhteyteen. On surullinen tosiasia, että kyseisen miehen tulevaisuus ei näyttänyt hyvältä, kun hän lähti tästä maailmasta. Koska kuolleista ei ole sopivaa puhua pahaa, ja koska kyseisen henkilön kohtalo ei ole todellakaan naurun tai hymyn asia, lienee parasta tarjota tämä runo kuvaamaan, ei jotakuta julkisuuden henkilöä, vaan erästä ajassamme hyvin tyypillistä toimintamallia.

Ajassamme saavat suuren suosion ne henkilöt, jotka syleilevät useampaa, kuin yhtä uskontoa. He kumartavat niin moneen suuntaan, että kukaan ei oikein piittaa siitä, että he myös pyllistävät kaikkiin näihin suuntiin. "Kaikki uskonnot johtavat samaan päämäärään", he sanovat ja yhteiskunta huokaa "aamen. Siinä on nöyrä ihminen". Kuitenkin tämä nöyryyden illuusio johtuu vain siitä, että moni ei ota logiikassa seuraavaa askelta. "Kaikki uskonnot johtavat samaan päämäärään"? Mihin päämäärään? "Siihen jonka minä/tämä yhteiskunta/meidän valistunut aikamme on uskonnoille valinnut". Tässä nöyryydessä ei siis lopulta ole kysymys yhtään vähempää, kuin Jumalan paikan ottamisesta, sillä Jumala on ainoa pysyväinen kiintopiste Totuudelle, jota kohtaan moni uskonto haluaa kilvoitella, mutta jonka tietysti vain Kristus, ja Hän ristiinnaulittuna tavoittaa!

Tällaista ylpeää nöyryyttä on paljon, ja se alkaa aina kumarruksella – yleensä kumarruksella aikamme tunnusomaisimmalle opille: evoluutio suureksi kutsumalleni näkemykselle. Eikä kumarrus aina välttämättä ole juuri yleisen evoluutioteorian tarkoittamille informaatiota lisääville mutaatioille. Se voi olla kumarrus nykyisin oletettua – kuviteltua – maailman loputtoman pitkää ikää tai alkuräjähdysmallia kohtaan. Joskus sellainen kumarrus, oli se mitä tahansa kohtaan, on henkilölle itselleen niin huomaamaton, että se ei käytännössä vaikuta hänen Jumala-suhteeseensa, eikä siis ole hänelle itselleen tuhoksi. Joskus kuitenkin käy, kuten tässä runossa. Kaikki alkaa kumarruksesta ja lopulta henkilö asettaa itsensä niin korkealle kirjoitusten yläpuolelle, että evankeliumin perussanoma ei merkitse enää yhtään mitään, sillä ihmisestä on tullut Jumala – ainakin omassa mielessään.

Osaan ajoittain kirjoittaa humoristisia ja oivaltavia artikkeleita, mutta en taida olla satiirissa ollenkaan omalla kentälläni. Kuitenkin halusin kirjoittaa runon, vaikka vähän kömpelömmänkin, tärkeästä aiheesta, josta ei ollut mielekästä kirjoittaa muuten, kuin satiirisesti. Eräs pastori aiemmassa seurakunnassani (kasvupaikassa, jota kohtaan tunteeni ovat ystävälliset, mutta johon en kyennyt juurtumaan sosiaalisella tasolla) tapasi sanoa lähinnä vitsailumielessä jodienkin puheittensa jälkeen...

Jääköön tämä vaivaamaan teitä.
Miten kauniisti sanottu.

Toivottaen teille siunausta, ei vaivaa
Lassikko