Hän oli siinä silloin

Hän oli siinä silloin,
kun ei sävelesi soinut enää,
kun ei sinulla voimia ollut
ja he vaativat kolmatta erää.

Hän oli siinä silloin,
kun jo katosit sä taakkasi alle,
kun et henkeä kyennyt saamaan,
olit uupunut areenalle.

Hän oli siinä silloin,
vaikket tuntenut, tajunnut, tiennyt,
vaikka ei haavoista moni
ole vieläkään kokonaan liennyt.

Miksi Hän kipusi sallii?
Sitä kysyn ja sinäkin kysyt.
Vaan kuitenkin suuremman kanssa
olit silloin ja loppuhun pysyt.

Lohdun sanoja on vaikea kirjoittaa. Moni vaikeuksien kanssa kamppaileva saattaa osassa mieltään toivoa, että joku tulisi ja sanoisi jotakin hienoa, joka vapauttaisi kaikesta pimeydestä. Toisaalta vielä useampi masentuneen ihmisen läheinen toivoo ja odottaa niitä sanoja. Tiedättehän: niitä sanoja jotka pitää sanoa ja sitten kaikki on kunnossa.

Eikä meitä ole siitä helppo syyttää. Niitä sanojahan ovat elokuvat täynnä. Monet poimivatkin elokuvasta "reploja" tosielämää varten, ja usein toisten harmiksi. Kuitenkin elokuvarepliikit ovat aina helpompia sanoa, kuin mennä takaamaan, eikä niitä yleensä tarkoitetakaan: ei käytännössä edes elokuvissa.

Toinen ryhmä kokonaan ovat lohdulliset vertauskuvat ja tarinat. Ne kuulostavat tosin lohdullisilta ja hienoilta vain niistä, jotka eivät oikeasti ole kamppailleet sellaisten asioiden kanssa, joita niillä yritetään hoitaa. Eräs kuuluisa tarina sai minut jo lapsena hämmästelemään viisaiden ihmisten typeryyttä, mutta siitä lisää toivottavasti toisessa kirjoituksessa.

Mitä siis teen tällä runolla? Tiedän varsin hyvin, että useimmat niistä, joille runoni on tarkoitettu kysyvät ennen runon puoliväliä, "miten sinä tiedät, että Hän oli siinä, vaikka siltä ei tosiaankaan tuntunut?" Eikä tuohon kysymykseen voi vastata ottamatta sitä tosissaan.

Tuoko sanoilleni painoa, jos sanon, että vaikka en varmastikaan ole kohdannut kovin vastaavia haasteita, kuin sinä, olen minäkin kysellyt, mistä tiedän, että Hän on kanssani, kun siltä ei tunnu. Yksi tiedonlähde on tietysti aina ollut Raamattu, sillä jos suhtaudumme siihen asiaankuuluvalla vakavuudella (kuten Jumalan sanaan), niin rohkenemmeko epäillä sen lupauksia.

Mutta kenties rohkenemme epäillä sitä, koskevatko ne lupaukset meitä. Eikö niin? Mutta tässä kohtaa muistutan sinua, joka ehkä täysin oikeutetusti kyseenalaistat lattean "lohdutusrunoni" sanoman, runoni lopusta, olkoonkin kömpelöhkö. Olen itse oppinut nimittäin kyseenalaistamaan omien voimieni ja ennen kaikkea oman rakkauteni riittävyyden.

Eikö olekin erikoista, että me, jotka olemme oman vanhan luontomme puolesta niin täpösen täynnä kaikkea pahaa – katkeruutta, kaunaa, kateutta, irstautta, jumalanpilkkaa, varkauksia ja murhia –, ja lisäksi kuolemaan asti piinattuja, haluamme yhä kuulla edes pienenkin lohdun sanan Jumalalta, jolle meidän oma hyvyytemmekin on likainen lumppu? Eikö ole omituista, että me emme poikkea vieraiden uskontojen luona etsimässä vastauksia, ja jos poikkeammekin, niin käännymme jälleen raajoista ja kyljestä lävistetyn Mestarimme puoleen – vieläpä katuen? Voit olla varma, että monen elämä on niin helppoa, että heidän asemassaan minun tai sinun olisi helpompi pysyä Herraa lähellä vähemmällä Herran voimalla, mutta moni heistä ei yksinkertaisesti piittaa Jumalasta. On hyvinkin mahdollista, että oma elämäni olisi sinulle suuri parannus olosuhteissa, mutta silti olet lukenut tähän asti? Eikö ole ihmeellistä? Ehkä Hän sittenkin oli ja on kanssasi?

Mutta ratkaisinko minä nyt näillä sanoilla jonkun ongelmat. Pelkään pahoin, että en siihen ihan yllä. Toivon vain, että piristin edes hieman jotakuta toista kärsivää, tai annoin ainakin ajateltavaa.

Siunaten
Lassikko