Rakkaat silmät

Rakkaat silmät,
teillä nähty on niin paljon kaunista ja tärkeää.
Kuinka tänään, katse, et nää enempää,
kuin sen missä sydän herkkä häviää.

Rakkaat silmät,
teistä lähtenyt on paljon tätä maata kauniimpaa.
Loisteessanne kylpi sydämeni maa.
Miksi tänään nään vain usvaa katkeraa.

Ruumiin lamppu pimennyt,
kuinka ootkaan nimennyt
rumasti sen mihin valokeila lankeaa.
Ei! Et saa.

Rakkaat silmät,
miksi kirjoitatte katkeruutenne taas pimeään.
Eikö teillä ole enää mieltäkään?
Miksi minut kahlitsette alle jään?

Rakkaat silmät,
eikö Herra ollut ennen teitä, ennen kaarta maan?
Eihän savi voi kuin luottaa valajaan.
Ehkä teille valo loistaa aikanaan.

Ruumiin lamppu pimennyt,
ethän ookaan kyennyt
valon tietä tässä sydämessä voittamaan.
Minut vaan.

Kateutta sanotaan suomalaisten kansallistaudiksi, olen kuullut. Itselleni se on käynyt hyvin raskaaksi vaivaksi. Se estää sydäntä riemuitsemasta toisten onnesta, niinkuin veljen Herrassa kuuluisi. Se katkeroittaa mielen. Sillä on voima ja tahto tappaa se empaattinen lapsi, joka kerran katsoi maailmaa niin avoimin mielin.

Tällaisina aikoina muistuvat mieleen Jeesuksen sanat: "Silmät ovat ruumiin lamppu". Se välittömyys, millä kateuden pimeyttämä valo lävistää koko ruumiin, on käsin kosketeltavaa.

Ihmisen se voittaa. Jumalaa se ei voita. Olkoon Herra puolustajanamme silloin,

kun ruumiin lamppu uhkaa pimetä.

Siunausta toivottaen
Lassikko